Koira matkalaukussa: Newton, tarhanappulat ja häpeä

Metsässä tänään tapasin Helmutin. Tai Papu tapasi. Joku matala terrieri se oli, suunnattoman tottelevainen. En usko, että nimi oli valokuvaajalta lainattu. Yhdessä pentuni kanssa riipivät mustikoita samalla tahdilla, kuin 3 thaimaalaismiestä, jotka lenkkipolullani naisille vislailevat. Helmutin kieli muuttui siniseksi ja sillä se lipitti Papun turkin mustikkaan. Helmutin emännälle neuvoin paikat, jossa olin tallonut suppilovahveroita. Hän neuvoi minulle, minkälainen on tatti koostumukseltaan. En edelleenkään ole viisaampi.

Koirien nimet ovat hassu asia. Papu tuli ensimmäisenä mieleen ja tyydyin siihen. Myönnetään, etten tällä kertaa jaksanut laitella paperille muita vaihtoehtoja. Onhan se hilpeä, mutta en sitä sen kummemmin kadu tai ihastele. Papu on Papu, olihan mulla mielessä myös Penni, mutta nimien miettiminen tuntui ajanhukalta. Olisihan se voinut olla vaikkapa Eliiisapeeeettttt- tääännnneeeeee! Olen metsässä törmännyt seuraaviin: Helmut, Emma, Pepi, ja monta joita en muista. Kunhan koira sen tunnistaa, se on upea nimi. Paras koira parhaalla nimella on kuitenkin kiinanharjakoira Sir Elton. Nimi sopii niin hyvin tälle uljaalle harjakkeelle, ettei parempaa olekaan!

Joka aamu metsässä päästän palleron vapaaksi. Hihnassa autosta, hetki tallustelua, istu, katsekontakti ja irtipäästö. Tasaisin väliajoin kutsun Papun luokse, kehun ja päästän jatkamaan. Koskaan en ota kiinni Tänne- kutsun kanssa, vaan nappaan yhtäkkiä, namitan ja talutin kiinni. Piiloudun myös puiden taakse, koiraa on hauska seurata piiloleikeissä. Todella hämmentyy, kun minua ei näy. Löytäessään ilahtuu niin kovin, että peppu melkein irtoaa. Haastava asia Getsemanen mäellä, joksi olen nimennyt lähimetsäni, ovat mini-ihmiset. Herranjumala, miten paljon nykyään suunnistetaan! Osa lapsista tuntee koirani jo nimeltä. On tarhanappuloita, hikisiä teiniverkkareita ja innokkaita Pepsodent-opettajia. Ja kaikki haluavat kahta asiaa: silittää koiraa ja löytää rastit. Sivuhuomiona: Porvoo on täynnä lupaavia suunnistajia ja sienestäjiä-huraa! Itse olen batiikkitrikoissa kulkeva sadetakiton vaniljateenainen, joka jätti yhden kakkapussin mäelle. Häpeä on suunnaton.

Kolme poikaa lähestyi Papua eräänä päivänä. Pyysin heitä olemaan huomioimatta koiraa, joka innokkaana meni tervehtimään heitä. Pyysin heitä myös kääntämään selän. He kuuntelivat ja Papu hämmennyksissään juoksi takaisin luokseni. Hah! Toimii. Mulla on siis apukouluttajia metsä täynnä. Terveisiä opettajille, käytän suunnistajia kouluajalla hyödykseni.