Kollegani kantoi tuhisevan tolleron kainalossaan hissiin. Melkein huusin perään, että hei se osaa kävellä. Jännittävää, miten suojeluvaistot ovat heränneet pikkuisen tultua. Aiemmin minulla on ollut huollettavana vain minä itse. Nyt on vaaleanpunanenäinen rakkauspakkaus elämässä. Päivä oli mennyt hienosti, ystäväni matto oli tietenkin pisuttu heti sisääntullessa. Kettulelua oli retuutettu niin, että astellessani noukkimaan pentua, se ei korvaansa lotkauttanut. Kannoin väsyneen neidin autoon ja nukkuessa menikin sitten loppuilta.
Seuraavana päivänä kyläily tehtiinkin samaan paikkaan. En tiedä kumpi oli väsyneempi, hoitaja vaiko Papu. Kettulelu oli jälleen saanut kyytiä ja lattiatyynyjä oli käytetty trampoliinina sängylle.
Välillä täytyy muistuttaa itselleen, miten pikkuruinen Papu vielä on. Vaikka pentu jaksaisi juosta metsässä aivan villinä, on muistettava, että pentua ei saa liikaa juoksuttaa. Se kasvaa vielä ja lonkat ovat herkät rasitukselle. Pennun intoa kun katselee, on vaikea lopettaa kivaa juoksemista. Eilen se oikein vaati autoon, pikkuinen taisi olla väsynyt. Auto ei ole enää ollenkaan kurja paikka. Se yrittää jopa itse sinne hypähtää, raasu ei oikein ymmärrä miten pieni onkaan.
 |
| Ystäväni kuva rehatusta ketusta ja väsyneestä pennusta. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva kun luet blogiani, kerro tai kysy!