Sivun näyttöjä yhteensä

perjantai 28. syyskuuta 2012

Kierrätystä

Hesari toimii koiraperheessä moneen. Oikein silmiä harittaa, kun peruin tilaukseni. Siistit kiireessä lukemattomat pinot olisivat nyt toimineet oivallisena vessana. On vaikea opettaa, että koiralla on ulkovessa ja ihmisillä sisävessa. Käpylehmä toimi ennen viihdyttävänä lasten leluna. Koiralle mieluisin lelu ehkä kuitenkin on kaikenlainen paperi- ja pahvimateriaali. Jaksoin aluksi täytellä talouspaperirullia kilohaililla, sitten ruualla tai luulla. Sisältö tuntui olevan yhdentekevä, kunhan saa repiä. Repiä raivokkaasti, repiä kappaleiksi, repiä ja ravistaa, vaania ja sitten repiä, makoilla ja pureskella, istua ja hellästi irrotella pieniä murusia. Ensin luetaan Hesari, sitten laitetaan se koiralle lattialle. Se repii sen kappaleiksi, pissaa siihen ja sittenkin  vielä yrittää repiä. Siinä on esimerkki kunnon kierrätyksestä!

Papu kantaa kaiken repimisen arvoisen pesäänsä turvaan. Siellä ovat myös minun trikooni, suoraan pyykkinarulta varastetut. Tänään toppini oli viety poissaollessani halittavaksi. Vaiko revittäväksi? Reikiä ei näkynyt, sen sain pelastettua. Yhdessä olemme metsässä ja kaduilla kierrätyspartio- ensin sun suuhun, sitten Papun suuhun, sitten mun taskuun. Purkat pois kaduilta, perkele!-partio nimittäin.

Ja hei, käsien ja jalkojen pureminen on melkein loppu, sen korvasi ilmeisesti pissaaminen rappukäytävään matkalla ulos.


torstai 27. syyskuuta 2012

Newton, tarhanappulat ja häpeä

Metsässä tänään tapasin Helmutin. Tai Papu tapasi. Joku matala terrieri se oli, suunnattoman tottelevainen. En usko, että nimi oli valokuvaajalta lainattu. Yhdessä pentuni kanssa riipivät mustikoita samalla tahdilla, kuin 3 thaimaalaismiestä, jotka lenkkipolullani naisille vislailevat. Helmutin kieli muuttui siniseksi ja sillä se lipitti Papun turkin mustikkaan. Helmutin emännälle neuvoin paikat, jossa olin tallonut suppilovahveroita. Hän neuvoi minulle, minkälainen on tatti koostumukseltaan. En edelleenkään ole viisaampi.

Koirien nimet ovat hassu asia. Papu tuli ensimmäisenä mieleen ja tyydyin siihen. Myönnetään, etten tällä kertaa jaksanut laitella paperille muita vaihtoehtoja. Onhan se hilpeä, mutta en sitä sen kummemmin kadu tai ihastele. Papu on Papu, olihan mulla mielessä myös Penni, mutta nimien miettiminen tuntui ajanhukalta. Olisihan se voinut olla vaikkapa Eliiisapeeeettttt- tääännnneeeeee! Olen metsässä törmännyt seuraaviin: Helmut, Emma, Pepi, ja monta joita en muista. Kunhan koira sen tunnistaa, se on upea nimi. Paras koira parhaalla nimella on kuitenkin kiinanharjakoira Sir Elton. Nimi sopii niin hyvin tälle uljaalle harjakkeelle, ettei parempaa olekaan!

Joka aamu metsässä päästän palleron vapaaksi. Hihnassa autosta, hetki tallustelua, istu, katsekontakti ja irtipäästö. Tasaisin väliajoin kutsun Papun luokse, kehun ja päästän jatkamaan. Koskaan en ota kiinni Tänne- kutsun kanssa, vaan nappaan yhtäkkiä, namitan ja talutin kiinni. Piiloudun myös puiden taakse, koiraa on hauska seurata piiloleikeissä. Todella hämmentyy, kun minua ei näy. Löytäessään ilahtuu niin kovin, että peppu melkein irtoaa. Haastava asia Getsemanen mäellä, joksi olen nimennyt lähimetsäni, ovat mini-ihmiset. Herranjumala, miten paljon nykyään suunnistetaan! Osa lapsista tuntee koirani jo nimeltä. On tarhanappuloita, hikisiä teiniverkkareita ja innokkaita Pepsodent-opettajia. Ja kaikki haluavat kahta asiaa: silittää koiraa ja löytää rastit. Sivuhuomiona: Porvoo on täynnä lupaavia suunnistajia ja sienestäjiä-huraa! Itse olen batiikkitrikoissa kulkeva sadetakiton vaniljateenainen, joka jätti yhden kakkapussin mäelle. Häpeä on suunnaton.

Kolme poikaa lähestyi Papua eräänä päivänä. Pyysin heitä olemaan huomioimatta koiraa, joka innokkaana meni tervehtimään heitä. Pyysin heitä myös kääntämään selän. He kuuntelivat ja Papu hämmennyksissään juoksi takaisin luokseni. Hah! Toimii. Mulla on siis apukouluttajia metsä täynnä. Terveisiä opettajille, käytän suunnistajia kouluajalla hyödykseni.
Mustikkaimuri väsähti

Profiiliposeeraus facebookiin

Väsynyt taapero

Pitääks mun jättää tää keppi, oikeesti...Huomaa suussa oleva mehukas kepinpala.



tiistai 25. syyskuuta 2012

Kylässä stadissa


Reppuun: kettu, ruualla täytettävä tuhinalelu Kong, nappulat, pyyhe, talutin, kakkapussit, namit ja oma fleece.

Kollegani kantoi tuhisevan tolleron kainalossaan hissiin. Melkein huusin perään, että hei se osaa kävellä. Jännittävää, miten suojeluvaistot ovat heränneet pikkuisen tultua. Aiemmin minulla on ollut huollettavana vain minä itse. Nyt on vaaleanpunanenäinen rakkauspakkaus elämässä. Päivä oli mennyt hienosti, ystäväni matto oli tietenkin pisuttu heti sisääntullessa. Kettulelua oli retuutettu niin, että astellessani noukkimaan pentua, se ei korvaansa lotkauttanut. Kannoin väsyneen neidin autoon ja nukkuessa menikin sitten loppuilta. 

Seuraavana päivänä kyläily tehtiinkin samaan paikkaan. En tiedä kumpi oli väsyneempi, hoitaja vaiko Papu. Kettulelu oli jälleen saanut kyytiä ja lattiatyynyjä oli käytetty trampoliinina sängylle. 

Välillä täytyy muistuttaa itselleen, miten pikkuruinen Papu vielä on. Vaikka pentu jaksaisi juosta metsässä aivan villinä, on muistettava, että pentua ei saa liikaa juoksuttaa. Se kasvaa vielä ja lonkat ovat herkät rasitukselle. Pennun intoa kun katselee, on vaikea lopettaa kivaa juoksemista. Eilen se oikein vaati autoon, pikkuinen taisi olla väsynyt. Auto ei ole enää ollenkaan kurja paikka. Se yrittää jopa itse sinne hypähtää, raasu ei oikein ymmärrä miten pieni onkaan. 

Ystäväni kuva rehatusta ketusta ja väsyneestä pennusta. 

maanantai 24. syyskuuta 2012

Istu, maahan, paikka

Naks. Istuu. Kehuminen. Tuijotus silmiin. Edelleen tuijotus. Melkein 30 sekunnin tuijotus ilman sanoja, kunnes pentu ojentaa tassuja suoriksi ja laskeutuu maahan. Naks. nami ja kehut.

Maahan- käsky on koiralle alistavaa ja sen huomaankin. Kaikki muut menevät perille hyvinkin nopeasti, tämä pyyntö ei oikein suju. Papu tuijottaa minua pitkään ja vasta namiahneuden ollessa huipussaan se laskeutuu alas, jotta kuuluu Naks. Kyllä kärsivällisyys palkitaan, sillä ne sekunnit tuntuvat pitkiltä. Toisaalta huomaan, että koiralle ei missään nimessä tarvitse toistaa ja hokea ja hokea istuistuistuistuistu. Kyllä se sieltä tulee. Tahtojen taistelulla. Ja se tekeekin kiintoisaa kouluttamisesta. Niin ihana pallero kuin onkin, täytyy tietynlainen ehdollistaminen aloittaa heti. Vähän suruissani olen, sillä minun ollessa selän takia pois töistä, jää jäljestäminen ja muu myöhemmälle ajalle. Mutta pentu on vielä niin pikkuinen, ei kai tässä kiirettä ole.

Jäljestäminen on minulle vierasta, mutta haluan, että koira saa tehdä sellaista "työtä", missä se on onnellinen. Tämä rotu ei tule onnelliseksi pelkistä juoksemisista, vaan älyllistä tehtävää ja tekemistä tulee olla. Itsekin olen kompastunut ajatukseen,että energian polttamiseen vaaditaan vain kunnon pitkä lenkki. En malta odottaa jäljestämistä!

Noutaminen on veressä pikkuisella, ihan vielä ei tajua yhteyttä heittoliikkeeseen ja himoittuun esineeseen. Tuijottaa niin kiivaasti minua silmiin, että olen opettanut jotain hassusti. Toisaalta, osaa katsahtaa silmiin, aina kun asiaa on. Hyvä tästä tulee, jännittää vain.

Paikka-sana on Papulle jo tuttu juttu. Jaksaa olla odottamassa minua hetken ihan istuen. Joskus väsyttää niin, että lysähtää maahan ja katselee sieltä raukein silmin. Silloin on aika lopettaa. Pennun on tärkeä levätä. Mutta huomaan, että se haluaa myös ihan kamalasti oppia. Se on suurin palkinto.

Seuraavassa kirjoituksessa Papu kyläilee Krunikassa ja Tervasaaressa.

Söpö ja fiffiu!

Rokottamattoman pennun kanssa saa olla tarkkana, mutta otin tähänkin aika rennon asenteen. Tietenkin kaupungissa saa katsoa, ettei muiden jätöksiä osu hauvan suuhun. Mutta metsässä neiti saa juosta aivan vapaana, kuin taivaan lintu minne haluaa. Pieni sydämentykytys aiheutui, kun hän oli löytänyt itselleen oman pesän metsän keskeltä ja katosi hetkeksi sinne. Minun vislaustaitoni joutui koetukselle. Onneksi osaan jo vislata välillä niin lujaa, että suunnistajalapsetkin säikähtivät. Fif-fiuu!

Koirakaveri löytyi naapurista. Rauhallinen 8- vuotias kultsinarttu Emma sai vauhtia, kun Ruusupuistossa päästimme hauvat remmistä. Pentua pidän vapaana aina kun mahdollista, tietenkin tiedostan kaupungin järjestyssäännöt. Telmiminen oli Papulle ensimmäinen kerta ja johan sieltä löytyi pikku haukkuäänikin ja komennuskitinää. Pentu tuli hakemaan vauhtia minusta turkki kuolassa kuin Sekaisin Marista konsanaan. Hauskoja hetkiä tulee olemaan lisää, erityisesti, kun ensilumi sataa. Silloin olen tikkana pihalla!

Alan pikkuhiljaa tajuta, miten pentu toimii. Se matkii aikuisia koiria, kuten ihmislapsikin tekee. Tästä syystä on valittava se reuhakumppani oikein. Tämä Emma heittäytyi konsanaan hieromaan turkkiaan mutaiseen nurmeen ja Papuhan heti samaa perässä. Keskustelinkin erään kasvattajan kanssa, että reuhaajan kanssa ei kannata pentua tutustuttaa. Vasta, kun koira on aikuinen, on sillä oma tahto, oppiako kummia juttuja vaiko kivoja juttuja.

Hauva osaa jo olla välittämättä autoista, pyöristä ja ehkä vähän ihmisistäkin. Toisaalta, jokainen ihminen on niin kiinnostava ja varteenotettava pureskeltava, minua kun ei saa purra missään tapauksessa. Vieraat ovat kivoja, ne tunkevat heti sormet purtaviksi ja lahkeet revittäviksi. Tule olemaan hankalaa sanoa, että koulutan koiraa. Otan sen käyttöön heti huomenna. Haluanhan tietenkin puhua pennusta, mutta 35-päisen suunnistajalapsilauman keskelle joutuminen eräänä päivänä, sai mutkin haukkomaan henkeäni. Yhdestä suusta huudettu 35-kertainen "söpööö!"- huudahdus alkoi pelottaa Papua. Nami käteen - periaate toimi harhautuksena tälläkin kertaa.

Työpäivä, hissi ja 1. hotelliyö

Matka Turkuun sujui mutkitta, Papu nukkui kiltisti koko matkan. Matkaa Porvoosta Turkuun on noin kolmisen tuntia ja pysähdyinkin matkalla ison huoltoaseman kivannäköiselle nurmikolle, etäälle itse asemasta. Nurmikko oli helpotuksekseni paksu ja puhdas, ei koiran jätöksiä eikä roskia missään. Pari ruusupuskaa ja raikas ilma. Papu oli niin onnellinen, että nauratti! Telmi menemään ja pissit ja jutut onnistuivat heti. Jatkoimme matkaa Turun keskustaan, missä koirahuone ilman lisämaksuja odottikin meitä.

Matkustaessa paljon, kannattaa hankkia eri hotelleista kantiskortteja. Minulle kuuluu siis etuna koirahuoneen maksuttomuus. Eli maksan ihan tarjoushinnan, mutta halutessani saan vaihtaa samaan hintaan koiravarustetun huoneen. Ei tule kuluja tietenkään firmalle kalliimmasta huoneesta, eikä itselle. Lisäksi Sokos-hotelliketjussa saa mukaan koirapakkauksen, jonka puruluut olivat Papun suosikkeja. Varustukseen kuuluu myös ulkoilukartta. Erityistä plussaa tästä! Pissapaikkojen etsiminen ihan keskustassa on tällaiselle turistille vielä vierasta.

Hotellissa oli vastassa ystävällinen respa, joka tulikin silittämään pentua. Tämä villitsi myös hotellin muita asukkaita paijailemaan söpöläistä. Pissapaikkakin löytyi ihan naapurista, joten menimme hyvillä mielin hissiin.

Hissi oli jännittävä kaksi kertaa, muuten asia toimitettiin kuin mikä tahansa oven avaaminen. Papu on jo viikossa kulkenut Helsingin vanhalla rämisevällä hissillä, kuin myös isommalla hotellihissillä. Tärkeää on ottaa koira heti mukaan 8-10 ikäviikon aikana, mikäli haluaa eliminoida tulevia ahdistuksia ja pelkotiloja aikuisella koiralla. Tähän uskon kiivaasti.

Hotellihuone oli kivoin paikka ikinä. Liukuja tassuilla pystyi ottamaan seinästä seinään ja nukkuminenkin oli kivaa tuolin ja sängyn alla. Aamulla tutustuimme Aurajoen rannalla kahteen kaveriin, isompaan ja pienempään killittäjään. Minäkin sain ihania uusia tuttavuuksia.

Työpaikkaani oli sovittu käynti koiran kanssa. Myymäläpäällikkö oikein henkilökohtaisesti antoi luvan ja halusi meidät molemmat paikalle. Lelu oli palkkio pikkuPapulle, joka kiltisti jätti rauhaan kaikki hänelle epäsopivat asiat: vaatteet, saappaat ja maton. Huokaisin helpotuksesta, kun lähdin ajamaan rannan kautta kotiin. Ensimmäinen matka takana, joka sujui vaikeuksitta. Mutta ilman talutinkoulutusta, ei matkasta olisi tullut mitään. Sinnikkyys palkitaan, kiitos koiraseni.

Neiti näkee unia kohtaamistaan asioista. Äsken se makasi seinää vasten ja alkoi juosta unissaan pitkin tapettia vaakatasossa. Niin suuri rakkaus on tuo pikkuinen.

Autolla kivaan paikkaan ja muita perusjuttuja

Naksutin

Ehdollistin Papun ensimmäisinä päivinä naksuttimeen. Idea on, että naksutat ja annat namin heti naksun jälkeen. Pentu oppii, että naksusta seuraa nami. Pentu alkaa itse oivaltaa, että jotakin pitäisi tehdä, että nami irtoaa. Näin pentua voi kouluttaa vain onnistumisen kautta. Istuminen esimerkiksi opeteltiin heti ensimmäisenä päivänä naksuttimella, vihjesanoineen myös. Istuminen on ollut joka päivä saumatonta, ihan vain vihjesanalla. Panta sujahtaa myös kaulaan ilman namiakin. Tein siitä leikin. Joka kerta, kun pentu edes lähestyi pantaa, annoin namin ja naksutin. Niin monta kertaa, että neiti antoi rauhassa laittaa pannan kiinni taluttimeen.

Talutin

Pidin ensimmäiset päivät pentua vapaani pienessä pihassamme, kunnes rohkeus ylitti takapihan. Olin pitänyt talutinta kiinni jo pihassa, mutta päästänyt pennun vapaaksi sopiviksi ajoiksi. Tänne!- kutsun pentu oppi myös heti, koin sen harjoittelun tärkeimmäksi kaikista, taluttimen jälkeen. En koskaan ota pentua kiinni taluttimeen kun se tulee luokse, ettei se opi yhdistämään luoksetuloa vapaudenriistoksi. Annan namin ja annan sen viuhtoa omille teilleen uudelleen. Joka päivä teemme talutinlenkkejä, eikä ongelmia ole ollut. Vielä.

Jätökset

Huimaa kehumista ja namia suuhun, kun tyyppi kyykistelee asioillaan. Kakat osuvat ulos, vain öisin Hesari on välillä koristeltu ruskealla värillä. Sisällä kehun, jos pissa osuu Hesariin, muuten en ole huomaavinaankaan toimituksia. Alan pikkuhiljaa tunnistaa neidin käytöksen, aikaa tosin on vain 2 sekuntia toimia, muuten pissi tulee jo. Paras yritys oli päivänä eräänä, mielestäni toimin ajoissa ja nostin pennun paperille, matkalla oli tippunut kakat lattialle. Mua nauratti, mutta vasta kulman takana. Pennun asioita ei saisi koskaan keskeyttää, olin vain hidas. 

Autolla metsään ja kylään

Auto oli kotiintulon jälkeen aluksi ikävä paikka. Itketti niin kovin pari minuuttia. Autolla vein pennun ihanaan lähimetsään, missä hän voisi juoksennella vapaana sammalilla ja lätäköissä. Papu on siellä iloinen pentu. Nyt itku autossa on loppunut, vain kahden metsäkeikan jälkeen. Olen ylpeä! Ystäväni luona oli myöskin mukavaa, erityisesti tehdä yllätyskakat. Niitä sitten varpaanvälistä pestiin, WC-paperilla, johon oli kirjoitettu runoja. "Musta tuntuu, että te haluatte olla mun kanssa, koska te pidätte musta oikeasti. Wau". Serla, Siwasta saa.

Jätä!- käsky

Tämä on oltava ehdotonta, huomasin. On niin kurjaa avata hammasrivistö ja pullauttaa tupakka ulos suusta. Niin monet tupakat ja kärpässienet olen kiskonut pentusen suusta. Ystäväni tokaisi: " Kai koira tietää itse, mikä on sille hyväksi." En itse ota sitä riskiä, että nappula vetelee naamariinsa kokonaisen kärpässienen tai filttereitä. Tämä tapaus on niin utelias, että kantaa minulle metsässä kaikki roskat. Noutaja kun on. Wilhelm-makkarapaketti oli suosikki, siihen Jätä! ei toiminut ihan täysin. Nyt 9- viikkoinen pentu sylkäisi roskapaperin kaaressa, kun sanoin sanan. Mahtavaa!

Pureminen

Voi epätoivoa, kun oli rankka työviikko takana, flunssa ja pentu uusi talossa. Kauhistuin ensin, se ei lopettanut. Pieni itkukin taisi tulla kun ajattelin, että minä en osaa olla pennun kanssa oikein! Legginsit ja yhdet housut taisivat mennä, kunnes yhdessä opeteltiin Jätä!-käskyn kanssa puremaan muita juttuja. Nyt, pentu ei pure minua juuri ollenkaan. Pehmeällä kielellä se korjaa jäljet, jos vahingossa ilmaisee asiansa hampaillaan. Hammasrivistön hieronta auttoi myös, toista vain kutittaa ison koiran hampaat, jotka ovat tulossa maitohampaiden tilalle. 

EI!- sana ja kaikenlainen pelottelu uskomuksineen

Tätä sanaa yritän välttää kaikin tavoin, jotta silloin kun sitä tarvitaan sitä myös uskotaan. Myöskään en usko käsien voimakkaaseen yhteen lyömiseen pennun korvien vieressä tai huutamista, sillä pelolla ei kasvateta luottavaista koiraa, vain alistuva. Huomaan ostaneeni suihkepullon. Siitä voi ruiskaista huomaamatta vesisuihkun pennulle, jos se puuhaa hassuja monen kiellon jälkeen. En ole sitä tarvinnut kuin  kerran, kylässä oli lapsi, jonka vaatteista se ei irrottanut. Lasta alkoi silminnähden ahdistaa naskalihampaat. Silloin jouduin ruiskaisemaan. Vahinkoa ei tapahtunut, ainostaan hämmentynyt katse pennun silmissä. 

Sinnikkyys puuttuu niiltä, jotka eivät jaksa kärsivällisesti odottaa, kunnes pentu ymmärtää, mitä siltä halutaan. Uskon siihen, että tarmokkuus ja peräänantamattomuus palkitaan. Myös koira alkaa luottaa omistajaansa, kun sen lujalla lempeällä tahdolla kasvattaa. Palkiten ja tukien sen omaa vauhtia. Maalaisjärkikin saattaa meillä kaikilla olla niin erilaista, toisilla alistavaa koirien kouluttamista, toisilla liian lempeää. Kukin ottakoot oman polkunsa, mutta toisen lapsenkasvatukseenkaan ei voi väliin mennä. Kunnioitusta, ihmiset.

Viikossa täällä on kasvanut sinnikkyydellä viisas ja kiltti, pikkuisen koetteleva ja ahkeran oppivainen pentu. Monella on ohjeita ja neuvoja antaa, kukin omistaja menköön itseensä ja miettikööt mitä haluaa itse tehdä. Olen tiukka säännöissäni koskien pentua, saako lelua antaa jos pomppii vasten jalkoja, kuka menee ensin ovesta, ketä tervehditään. Se, mikä ihmisen mielestä on kivaa tai tyhmää, voi koiralla olla ihan toista. Rauhallinen koira saattaa jonkun mielestä olla masentunut. Rauhallinen on onnellinen, ylikiihtynyt on vain stressissä. Siihen pyrin, minustahan se kiinni on, minkälainen vintiö tuosta loppujen lopuksi tulee. Mikäli koira on ongelmallinen, on omistajan korjattava itseään. Toinen ystäväni sanoi: "Otat liikaa paineita suorituksesta, relaa vähän!". Taas väärin. Minä ymmärrän vastuuni koirankasvattajana ja samalla heikkouteni. Siitä on hyvä lähteä ihmisen, joka boheemiudessaan antaa ajan vain soljua, eikä omaa lapsia saatikka parisuhdetta. En vaadi koiralta, mutta haluan oppia koiran kautta. Kärsivällisyyttä, peräänantamattomuutta ja onnistumista. Kaikki tavallaan koiran omilla ehdoilla. Onhan se vain koira. Sen maailma on niin kovin erilainen, kuin meidän.


Ensimmäiset päivät ja pissijuttuja

Panta, talutin, Tänne!, Jätä!, istu, paikka, maahan, kumpi käsi ja sisäsiisteys. Oppia tulevaisuuteen kerrakseen pikkukarvakkeelle, joka killittää aina niin kovin tomerana vieressä. 

Sisäsiisteyteen otin heti sen linjan, että ajan kanssa. Toki kiikutan pikkutyyppiä ulos aina kun mahdollista, mutta kaveri pissii niin paljon, että on mahdotonta osua aina oikeaan aikaan eteiseen koira kainalossa. Joku mainitsi, etteivät ne niin paljon pissi.. Juuri äsken korjasin kolmet pissat puolen tunnin sisään. Papu on vain juonut niin paljon, että melkein huoli tuli.

Toinen yö meni makuuhuoneessa, minä sängyssäni, pentu omassa kopassaan. Aamulla yllätys olikin, kun pisuja ei löytynyt mistään. Toisin kävi, sänkyni alla oli pissameri, jota sitten siivosinkin koko aikaisen aamun ja vielä päivälläkin. On jännittävää huomata liian kliinisyyden katoavan siliän tien, kun pentu köpitti taloon. Lattioita on siivottava ihan koko ajan, mutta nyt jo vähän pilke silmäkulmassa. Tiesinhän minä, mihin pääni työnsin. Astuminen pissaan, joka ei mitenkään ole tähdätty sanomalehdelle, on päivittäistä. Toisen pienet rakkaat silmät seuraavat aina kiihkeästi talouspaperirullaa. "Siitä kun saisi palasen, tulisi onnelliseksi!". Yritän aina siivota jätökset huomaamatta ja kehun pentua kovasti ulkona tarpeita tehdessä. Isommat asiat onkin öitä lukuunottamatta tehty jo ulos, mahtavaa!

Yöstä viisastuneena, päätin, ettei koiralla ole asiaa makuuhuoneeseen. Kaksi ensimmäistä yötä heräsin suunnattomaan vinkumiseen, mutta painoin tyynyn omaan korvaani. Minuakin alkoi itkettää, kun pikkuinen alkoi kuulostaa epätoivoiselta. Yhtäkkiä itkeminen loppui ja pienokainen nukkui sikeästi omassa pesässään. Itkemistä kesti noin 10 minuuttia kahtena yönä, mutta siitä lähtien pentu on ollut rauhallinen öisin. Tämä auttaa kuulemma myös eroahdistukseen. Papu ymmärtää nyt, että olen läsnä ja että tulen takaisin varmasti. 

Olen selkeästi ymmärtänyt sen, ettei koiran ahdistuneita tai pelon tunteita tule vahvistaa silittämällä tai paapomalla. Ihmislapsi taas kaipaa ja kehittyy lohdutuksella, koiran juuri sen hetkisiä tunteita vahvistetaan, mikäli huomio annetaan uikuttaessa tai jos jokin asia pelottaa. Omistajan tulee olla rohkea ja vankkumaton, luotettava perheen pää ja näytettävä omalla olemuksellaan ja käytöksellään, ettei pennulla ole mitään hätää. 

Seuraava teksti käsitteleekin sosiaalistamista, autossa kulkemista ja talutinta.

Pikkutolleri autossa

Rakkaus muuttaa, Papu muutti Porvooseen
Tekstin kirjoitti autooni ystävä kun muutin pois Helsingistä

Haukiputaalla pentu syliin, ruokasäkki takaluukkuun ja heipat karvaiselle veljelle. Ensimmäinen automatka taittui laukussani, johon oli mahtava köllähtää. Pientä itkua kesti muutaman minuutin, kunnes pikkuneiti nukahti tuhisten. Ystäväni ajoi, joten sain keskittyä ymmärtämään, että pikkuneiti ja minä, me olisimme perhe monen monta vuotta eteenpäin.  Pentu oli kahdeksanviikkoinen, kun hain hänet Porvooseen, kotiini tällä hetkellä. Luovutusiästä ja pennunhankinnasta voit lukea esim. Kennelliiton sivuilta

Minä ja pikkutolleri. Kun ensimmäisen kerran nostelin pennun syliini, päätin silloin, että nimeksi tulisi Papu. Nimi välähti mieleeni, en edes miettinyt muita upeita venäläisiä nimiä, joita voisi sitten kulturellisti huudella puistoissa. Yritin pakottaa muita nimiä esille, mutta Papu on nyt Papunen eli rekisteröitynä Kiikun Kaakun Papupata.

Ensimmäinen virallinen pysähdys oli huoltoaseman vieressä oleva valtava nurmialue. Pentu oli pikkuisen peloissaan ja keksi ryömiä autoni alle turvaan, josta onneksi sain sen houkuteltua pois. Yhdessä menimme katselemaan valtavia rekkoja ja autoja, jotka pöristelivät nurmikolla. Jännitin, uskaltaako se tehdä pienet tarpeensa matkan jälkeen. Pentu taisi kuitenkin jännittää enemmän. Jatkoimme matkaa keskellä yötä Jyväskylään ystävieni luokse pikkustopille, jossa neiti ihmettelikin ensin ruokaansa, sitten peilikuvaansa. Kaapista ei kuitenkaan löytynyt toista kaveria, joten Papu keskittyikin kivoihin ihmistyyppeihin keittiössä. Takapiha toimikin alustana sille, jonka toivoin tapahtuvan ja jatkoimme yöllä suoraan Porvooseen. Papu nukkui koko matkan, itkemättä ja touhuamatta. Iso jännittävä kokemus uudelle elämälle!

Porvoossa tutustuminen takapihan nurmikkoon aamuyöstä oli valloittavaa! Papu oli leikkisä, mutta väsähtänyt. Asuntoni hän tutki muutamassa minuutissa. Kirpputorituotoilla autoon ostettu kevythäkki odotti sisustettuna hotellihuoneena pentua. Häkki oli kuitenkin pelottava ja liian suuri, joten nukuin ensimmäisen yön pennun kanssa lattialla. 

Hyvää yötä Papu, tervetuloa Porvooseen.

Hotellikoira vai onnellinen koira?

Juoksulenkki sateessa ja tuulessa, lumituiskussa, vaellusmatka Lappiin. Siihen kaipasin kaveria.
Kaikilla tuntuu olevan mielipide asiaan. "Ethän voi ottaa koiraa, minne laitat sen, kun olet töissä?". Paheksuvat katseet, korotetut äänet, huolestuneet puhelut ja viestit. "Siitä tulee sitten hotellikoira, kuten laivoissa on laivakoirat". Itkua tuhersin ja ajattelin päätökseni olevan kidutusta eläimelle ja että en ansaitsisi edes ajatella asiaa.

Matkaöitä on nykyisessä työssäni vaihtelevasti, kuitenkin melkein joka viikko. Kohta viisi vuotta olen  upottanut itseni työhön, välittämättä työajoista tai sosiaalisesta elämästä. Monena viikonloppuna ja lomina olen kuitenkin ollut valppaana ottamaan tuttujen koiria kaitsettavakseni. Lainakoirissa hyvä puoli on palautusoikeus, omassa kurat, pissat, kakat ja ripulit ovat taatusti upea jatkuva elämys.

"Mitä työtä luulet , että minä teen?".  Tapasin matkoillani hotelliaulassa tolleriomistajan, jonka kettukaveri kulkee aina mukana. Tavattuani toisen, päätös syntyi sillä sekunnilla.

Ystäväni boxeri on onnellinen koira. Koira hyppää korvat innosta äristen autoon ja yöpyy missä hotellissa milloinkin, nukkuu päivät kaupan takahuoneissa tai joskus jopa hetkisen tilavan auton takaosassa, luukut auki. Tälle boxerille Lapin poro oli jähmettymisen arvoinen, silmät kuin lautasantennit, korvat luimussa, häntä kaarella, häntä painuu koipien väliin, takajalat vavisten. Kaikenlaisiin paikkoihin koira pääsee matkatyöläisen mukana. Käsilaukkukoira ei ollut minulle aktiivisena vaihtoehto, tinnitus tanssiajoilta ei kestäisi yhtään kimeää haukkua lisää.

Noutovietti, keskikoko, älykkyys, vesi-innokkuus. Nova Scotian noutaja eli tolleri. Matka Ouluun ja takaisin pari kertaa sujahti nopeasti. Mahtavan kasvattajan kanssa keskustelut vahvistivat päätöstäni ja aloin sulkea korviani epäilijöiltä. Joilla ei itsellään edes ole koiria. Päätös blogin kirjoittamisesta alkoi ensimmäisen epäilijän puhelinsoiton jälkeen. Minun ja koirani seikkailuista voi siis lukea jatkokertomuksena.

Vastuu koiran ottamisesta, pennun valinnasta ja päätöksentekoasioista voi lukea vaikka Kennelliiton sivuilta. En ala saarnata samoja asioita, kukin tehköön oman elämänsä puolesta päätöksensä. Kasvattajan kanssa on oltava rehellinen elämäntilanteesta ja siitä, mihin koira oikeasti lähtee. Ehkäpä siksi koirani nimi on Papupata?

Seuraavassa kirjoitan ensimmäisestä matkastamme yhdessä.